lauantai, 6. tammikuu 2018

Sitä älä sano

Asioita joita ei pidä sanoa masentuneelle ihmiselle: 

Lause 1

- Kyllä jollakulla on isompia ongelmia kun sulla. 

Ovatko minun ongelmani siis sinun silmissäsi pienempiä kuin muiden? Pitäisikö minunkin sitten adoptoida tuo ajatusmalli ja työntää ongelmiani niin pitkään sivuun kunnes teen itselleni tai toiselle jotain? Ajatella että toisella on enemmän ongelmia kuin minulla, ei minun ongelmani ole niin hirveitä kuin niiden muiden? Sillä minäkin työnsin terapiaa monta vuotta eteenpäin kun ajattelin että ei minun ongelmani ole niin hirveitä kun niiden tuntemattomien "toisten". Mielummin sano vaikka että:

- Mä kuuntelen sua (ja sitten kuunteletkin)

- Mikä sulla on olo? 

- Miten jakselet, onko jotain josta tartteet puhua 

2. (netissä) Sä vaan haet huomioo, ei sulla oo mitään oikeita ongelmia

No vittu ei, ei minulla tietenkään ole, kaikkihan on hyvin jos päivittelen huolestuttavan sävyisiä tekstejä sosiaaliseen mediaan *sarkasmia*. On totta että on ehkä niitä ihmisiä jotka saattavat feikata mielenterveysongelmat saadakseen huomiota mutta luultavasti suurin osa niistä "angstisista teiniestä" kärsii oikeasti vakavista ja huolestuttavista mielenterveysongelmista. Me kaikki emme ole samanlaisia juroja, hiljaisia suomalaisia jotka pitävät asiat ominaan.

Jotkut puhuvat vaikeista asioista vakavasti ja avoimesti sosiaalisessa mediassa ja jos ystäväsi päivittelee sosiaaliseen mediaan päivityksiä jotka vaikuttavat sinun silmissäsi "angstisilta feikkivalituksilta", mieti ennenkuin kommentoit jotakin yhtä "älykästä ja hauskaa" kuin yllä. Mieti, josko se sinun kaverisi tarvitsisi apua, juttuseuraa, kuuntelijaa tai muuta vastaavaa, varmasti sinullakin on ollut murrosiän kynnyksellä mielenterveyden kanssa vaikeuksia joten älä jätä kaveriasi yksin. Sano mieluummin:

- Haluatko jutella mun kanssa?

3. On mullakin joskus ollut väsymystä, stressiä, surua jne.

Normaali väsymys ja stressi ovat ihan jokaiselle ihmiselle tavallisia asioita mutta niitä ei tule vertailla masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Masennus ei ole "tavallista väsymystä" joka menee ohi hetkessä eikä ahdistus ole "pientä stressiä" joka katoaa lepäämällä. 

Masennuksen ja väsymyksen ero on siinä että masentunut ei yksinkertaisesti jaksa lähteä mihinkään, hänellä ei ole vetoa, jaksamusta, syytä. Miksi lähteä mihinkään kun tulevaisuudella ei ole sinulle annettavaa? Miksi pitää mennä kauppaan kun kuitenkin luultavasti hyppää katolta alas huomenna? Masennus ei mene ohi pienillä unilla tai ottamalla vähän lomaa, sen hoitamiseen tarvitsee oikeasti tukea, ihmisiä, puhujia ja auttajia, ammattilaisia ja ymmärtäviä sellaisia.

Ahdistuksen ja normaalin stressin välillä ero taas on siinä että ahdistus ei lopu kun sen aihe loppuu, se jatkuu ja kasvaa sietämättömäksi, pelottavaksi tilaksi joka jatkuu kunnes laukeaa ehkä tuntien päästä, ehkä ei. Stressi korjaantuu aikanaan sillä se on luonnollinen tila ihmiselle, pieninä määrinä tietysti, ahdistus ei korjaannu välttämättä muulla kuin ammattiavulla ja mahdollisesti lääkityksellä, jos sanoisit mieluummin:

- Minä kuuntelen

+ bonus

- Mä kuuntelen (jos olet nuori tai sinulla itselläsi on vakavia mielenterveysongelmia)

Suosittelen sanomaan että minä kuuntelen jos sinä tiedät kykeneväsi siihen, olet valmis kuuntelemaan ja tiedät että olet ihminen jolle voi avautua. Kokemuksen kautta kuitenkin voin sanoa että jos olet nuori ja vielä epävarma itsesi kanssa, älä ota toisten ihmisten vaikeita ongelmia kontoillesi. Älä pakota itseäsi olemaan toisen tukija jos et ole tukenut itseäsi tarpeeksi, mielenterveysongelmat ovat todella vaikeita asioita ja niiden käsittely on todella, todella vaikeaa.

Jos sinulla on vaikeita mielenterveysongelmia itselläsi, et ehkä ole paras kuuntelemaan toisen ongelmia, vaikka olette samalla tasolla, ymmärrätte hekä toisianne, voi olla että sinä saatat saada lisää stressiä niskaasi kun yrität auttaa toista ymmärtämään itseään kun et ymärrä edes itseäsi. Jos olet kuitenkin ihminen joka kykenee tekemään asioita toisen hyväksi ja ottamaan itse vastaan tälläisiä, siitä vain, ihmiset ovat yksilöitä mutta muista kuitenkin, et ole velvollinen olemaan kenenkään roskasäkki jos olet jo itse pirtaasi myöten täynnä.

 

Nämä ovat vain mielipiteitäni, niitä voi kritisoida asiallisesti.

lauantai, 9. joulukuu 2017

Yksinäisyys, oma- aiheutettu

Se on taas vaikea jakso elämässä, terapian lopettamisen jälkeen jostakin syystä lähetnyt alamäkeen, kaksi viikkoa peräkkäin on ollut iltaisin huolestuttavan usein itsemurha-ajatuksia ja eräänä iltana olin vähällä jo lähteä toteuttamaan mutta muutin mieleni. Tiedän että tässä tilanteessa olisi järkevintä hakea apua mutta on niin hemmetin vaikeaa edes ajatella puhumista jollekin ammattihenkilölle, saati kaverille, mistä puheenollen.

Viimeviikkojen vaikeudet ovat saaneet minut myös eristäytymään ystävistäni ja sen lisäksi olen jostakin hemmetin syystä alkanut myös välttelemään heitä. Minulla on tullut vain negatiivisia mielleyhtymiä ja taas niitä ajatuksia että he eivät todella ole kavereitani, mitä en kyllä epäilisi. Meillä ei ole jutun aiheita, ei mitään yhteistä ja tuntuu vain että minulla ei ole muuta syytä olla heidän kavereitaan kuin vain se, että he ovat siskonikin kavereita. 

Joten, mitä sitä tekisi? Minulla on vaikeutta hankkia uusia kavereita, ihmisten kanssa oleminen tuntuu helvetiltä, masentaa, surettaa ja etenkin syömättömyys tekee olostani helvetillisen. Maailma tuntuu olevan minua vastaan, itsemurha-ajatukset pyörivät taas päässä, niitä en kuitenkaan aio toetuttaa, tiedän että en tee sillä jotakin vielä on. Mutta se on kai vain tämä talvi ja pimeä, näitä tulee eniten silloin, terapeutti suositteli lääkkeitä, en halua, pelkään että jokin menee pieleen tai käytän niitä keinona päästäkseni pois... Lisäksi ajatus lääkkeiden käytöstä ällöttää ja hävettää, en halua ruveta miksikään lääketeollisuuden testikohteeksi ja jotenkin tuntuu että jos alan käyttämään lääkkeitä, olen jo hävinnyt taiselun.

Mutta niin, tajusin myös sen, kuinka yksin olen, haluaisin kaverin jonka kanssa voisin mennä ulos ilman että joudun tuijottamaan monta tuntia kahvikuppia ilmen että täytyy miettiä mitä sanoo. Tämän lisäksi haluaisin kaverin jolle voi puhua ilman pelkoa vaikeistakin asioista eikä niistä tarvitsisi vetää huoletonta vitsiä että öhöh minulla onkin vaikea masennus joka herättelee itsemurha-ajatuksia ja pakottaa minut pysymään pois ihmisten luolta, (tätä joudun tekemään usein koska pelkään että pilaan usein muiden päivät ongelmillani tai että aiheutan muille vain lisää huolta jota he evitä osaa käsitellä nuoren ikänsä vuoksi). 

Mutta niin, pitää vain toivoa kevään tuloa ja parempia päiviä, semmoisia että en kohta löydä itseäni jostakin hortoilemasta lääketokkurasta tai kirjoittamasta itsemurhaviestin alkua (mitä en ole vielä koskaan tehnyt että se kai on hyvä juttu??). Mutta hyvää päivää, huomenta, iltaa ja yötä, milloin luetkin. 

sunnuntai, 3. joulukuu 2017

Kofeiini ei taida olla hyvästä näin iltamyöhään...

...ainakaan minulle, herättää jostakin syystä paljon itsemurhapohjaisia ajatuksia ja ahdistusta, tekisi mieli ottaa auto ja ajaa se lähimpään kallionseinämään tai ampua itseni, olisi tuossa lähellä ampuma-aseitakin. Mutta toisaalta taas ei kiinnosta, ei huvita, tiedän että tämä kaikki johtuu ykisnäisyydestä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta ja samalla myös edellämainitusta kofeiinista.

Pari päivää sitten lopetin myös terapian mutta juuri opittu kofeiinin käyttö ei varmasti olisi siellä selvinnyt. Toisaalta aina voi lopettaa mutta kofeiinia saa kaikkialta ihan saatanan halvalla ja pirun helposti, aamulla se on kivaa mutta jos ottaa klo 9 jälkeen illalla iskee semmoiset hullun mitteet että huh huh. Toisaalta itsemurah-aatteet eivät ole kyllä vähentyneet vaikka en olisi käyttänyt kofeiinia, niitä on vain tullut, putkahdellut, kamosmasennut kai, siis kaamosmasennus joka tekee itsensätappo-ajatuksista entistä houkuttelevempia ja miellyttävämpiä, lohduttavia jos sanoisin. 

Mutta niin, eipä ne katoa varmaan koskaan, 7 luokkalaisesta asti olen niitä ajatellut ja siitä ne ovat tulleet aika-ajoin pahempina ja sairaampina. Välillä olen miettinyt niitä että kavereideni ei tarvitsisi hävetä seurassani, välillä sen takia ettei koulumenestys ole ollut hyvää, välillä sen vuoksi että olen ajatellut sairaita ajatuksia (ei kuitenkaan vaarallisia jos sitä pelkäätte) ja välillä ihan vain sen takia koska häpeän itseäni ja itseni hävittäminen tästä maailmasta tulisi moninkertaisesti halvemmaksi kuin henkiin jääminen.

Toisaalta, en tiedä kuka kustantaisi hautajaiseni, perheeni varmasti mielellään ei haluaisi löytää ruumistani sillä se tietäisi hautauskuluja ja muutenkin on jo vittumaista. Tämän lisäksi muutenkin vain tekisi mieli vain, no kadota ja jos minut löydettäisiin, vaatisin ettei olinpaikkaani koskaan kerrottaisi julkiseksi koska en hala tavata entistä elämääni ja tajuta että olen vain tyhmä ja lapsellinen pentu joka aiheuttaa muille silkkaa häpeää olemassaolollaan.

Mutta niin, älkää juoko kofeiinia ennen nukkumaanmenoa lapset, etenkään jos teillä on vintti yhtä piemänä kuin minulla.

maanantai, 13. marraskuu 2017

Jaa, ei sittenkään

Kaksi ahdistuskohtausta peräkkäin, näin sitä mennään ja yhteen tullaan, ai että vituttaa. Ensimmäinen johtui syistä joista en halua puhua ja toinen luultavasti tämän edellisen jälkimaininkeja. Tämä on harvinaista mutta omalla tavallaan ei kovin epätavallista jos vain sattuu olemaan tarpeeksi moni päivä sellainen että kaikki menee putkeen ja vitun buenosti. Mutta niin, pitää varmaan muistaa hakea kämpiltä se hoitajan neuvoma mielialapäiväkirja ja kirjoittaa siihen sillä keskiviikkona tapaaminen ja niinh... toivottavasti tästä ei tule liian pitkää keskustelua sillä vielä en olisi valmis aiheesta puhumaan.

sunnuntai, 5. marraskuu 2017

Parempi olla

Nyt on alkanut helpottaa, pääsin mt- neuvolaan asioimaan vihdoinkin ja siellä olen saanut jutella hoitajan kanssa joka on auttanut minua avaamaan ongelmiani ja ajatusmaailmaani hieman paremmaksi, jopa itsetunto on lähtenyt pikkuisen nousuun. Hyvänä puolena on myös että en ole saanut yöllisiä ahdistuksohtauksia jotka olisivat valvottaneet minua kahteen asti ja saaneet minut hysteerisesti itkemään tunteja ja taas tunteja eteenpäin. 

Asuin myös lähempänä opsikelupaikkaani 3 kuukautta mutta se alkoi viedä minulta yllättävän paljon voimavaroja ja kasvatti stressitasoni niin korkealle että ulkonäköni alkoi kärsiä (finnejä, kuivat, irtoilevat hiukset yms.). Tämän lisäksi ahdistukohtaukseni pahenivat, valvoin öitä turhaan, kiertelin ympäri taloa stressaantuneena ja en uskaltanut lähteä ulos sillä pelkäsin aina pahinta. 

Mutta nyt asiat siis ovat alkaneet rauhoittua ja uskon, että pikkuhiljaa ne taas tasoittuvat, vaikka kotona asumisessa on omat miinuspuolensa on se silti parempi kuin itkeä ja pelätä kokoajan oman hyvinvointinsa ja jaksamisensa puolesta.